Markku Toivonen

Markku Toivonen: Ihmisenveistäjät. Satiireja.
198 sivua, pehmeäkantinen, ISBN 978-952-268-007-5

Osta Ihmisenveistäjät 15€ (sis. posti)

Markku Toivonen (s. 1957) on julkaissut neljä runoteosta sekä essee- ja novellikokoelmat. Hän on kirjoittanut myös näytelmiä. Ihmisenveistäjät on hänen seitsemäs kirjansa.

Kirjailijantyönsä ohella Toivonen on opettanut sanataidetta mm. Taideteollisessa korkeakoulussa ja Viita-akatemiassa. Ennen vapaaksi kirjailijaksi ryhtymistään hän työskenteli uutistoimittajana ja lehtikuvaajana.

Toivonen sai uusimmasta runokokoelmastaan Kuka yössä herää Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon, joka on myönnetty hänelle jo viisi kertaa. Teos oli myös Einari Vuorela -runopalkinnon ehdokkaana.

Kauneusleikkaukset ovat arkipäiväämme lapsuudesta saakka. Työntekijä joutuu maksamaan oikeudesta käydä töissä, ja myös äänioikeus määrittyy varakkuuden mukaan. Niin kirjoja kuin ruumiitakin syödään. Palsamoidut tähdet valtaavat estradit, mutta tuottamaton väki päätyy aktivoivan eutanasian kohteeksi. Ja kun korkeakulttuurikin kyllästetään mainoksilla, salainen taide on ainoa mahdollisuus.

Kun silmätysten koettava maailma häviää ja uudet kasvot leikataan vanhojen päälle, katoaa maailmasta inhimillisyys. Markku Toivosen satiirikokoelma Ihmisenveistäjät pureutuu ylikansalliseen, miltei uskonnoksi muuttuneeseen kapitalismiin mustan huumorin keinoin ja visioivat meille dystopian, jolle on pakko nauraa, jotta siitä voisi selviytyä.

Osta Kuka yössä herää 9 euroa (sis. posti)

Tähkämehuballadi, runokokoelma, WSOY 1984
Pimeä, kaunis puoliso, runokokoelma, Art House 1988

Runouden kuntokoulu, esseeteos, Kirjapaja 1988 (yhdessä Risto Ahdin kanssa)

Sudenkorennon vuosisata, runokokoelma, WSOY 1994
Ihmeitä, novellikokoelma Atena 2000
Kuka yössä herää, Savukeidas 2006
Ihmisenveistäjät, Savukeidas 2011.

UNOHDETTU SOTILAS
  
 
  
Maahan unohdettu miina,
jota purkajien sormet ja
rauhansopimusten fanfaarit
eivät lannistaneet –

valaansa unohtamatta
tuo sotilaista uskollisin
hievahtamatta
pysyy vartiopaikallaan.
                  
Elävältä haudattuna
se lepää itseensä käpertyneenä.
Nukkuva tuli.
Pysähtynyt kuolema.

Umpeen luodussa
tähystyskorsussaan
jatkaa maamiina asemasotaansa
loputtomiin, valppaana
odottaen vihollista –
leikkivän lapsen jalkoja,
metsämiestä tai villieläintä…
                          
Ei viestiä päämajasta aikoihin,
ei kavereilta tupakkaa, taputusta olalle,
mitä siitä, peltisen paidan alla
polttaa päiväkäsky – se pidetään.
          
Kuka kertoisi soturille uutiset:
sota on jo pantu talvehtimaan,
valtakunta suunnannut tykkinsä
toista vihollista kohti.
          
Epäluulo pitää miinan hereillä –
rauenneiden rajojen tuolla puolen
vaanii jalaton partisaani,
sisuksissaan pohjaton uni,
hirviön hampaat.
            
Milloinkaan maamiina ei väsy
odottamaan. Sen uskollisuus on
tytärtään valvovan isän tai sinnikkään
kosijan uskollisuutta. Teräksinen
rukoilijasirkka.
            
Mutta joskus yön sudenhetkinä
se kaipaa kutsua juhliin, hipaisua
tungoksessa, edes hätäistä syleilyä.
Se tahtoisi ojentaa rakkaalleen
tuliruusun, valoa kukkivan.
            
Loputtomiin ottaa maamiina
ensimmäistä tanssiaskeltaan
ja ojentaa laulua kohti
kätkettyjä tuntosarviaan.
          
Mutta miina aavistaa: sen alku
on loppu. Mullan
kohdussa se elää
syntymäänsä edeltävää elämää,
          
ruosteen lahottaessa
vähä vähältä rikki sen
ylpeää arkkua.
      
Se toivoo yhä, että raskas
pilvenriekale laskeutuisi
ja herättäisi sen
univalveestaan, tai lintu
tai lapsen varvas…